bimmer

Stressijohtajat ja kiirekultti

Tee pieni testi: kun seuraavan kerran tapaat ihmisiä työn tai miksei muissakin merkeissä, niin kiinnitä huomiota siihen, miten keskustelu alkaa. Mitä sinulle vastataan, kun kysyt, mitä kuuluu? Tai mitä vastaat itse? Arvelen että huomattava osa vastauksista liittyy kiireeseen tai siinä tapahtuneisiin muutoksiin: Aivan järkky kiire. Jos ei ole ollut kiire, niin nyt on vilkastuvaa. Hoppua pitää. Tuntuu ettei ehdi. Tai ainakin voisi olla vähän vilkkaampaa.

Kiireestä on tullut mantra. Määrä on korvannut laadun. Kun on kiire, niin kenenkään on turha tulla väliin kyseenalaistamaan, että et ole tehnyt tarpeeksi. Ja sama selitys on helppo nielaista itsekin, enempää ei olisi ehtinyt. Kiire on tautina paha, mutta oireet vielä ilkeämmät.

Eräs tuttavani käytti muutama vuosi sitten ilmaisua, joka jäi mieleen. Hän manasi nykyajan stressijohtajia ja veisteli ilmaisuunsa vielä kielikuvan pullottavasta otsasuonesta. Se oli ajatus, jonka äärelle pysähdyimme pitkään keskusteluun. Asiaa ei saatu puhuttua halki, mutta siihen pääsimme, että ilmiö lienee itseään ruokkiva ja toisaalta kertoo epävarmuudesta.

Johtajuuden kannalta stressijohtajilla on kaksi suurta ongelmaa. Molemmista seuraa toisaalta tyytymättömyyttä. Ensin henkilöstössä, sitten omistajissa. Ensinnäkin kiireessä ihmisten kohtaaminen ei onnistu ja kanssakäyminen rajoittuu formaalille tasolle. Toisekseen stressijohtaja määrittää esimerkillään organisaatiokulttuuria. Sanojen tasolla voi ladella mitä tahansa, mutta toiminta luo sen mallin, jota on turvallista seurata: kiireestä tulee normi, jota kukaan ei kyseenalaista.

Kiireen taudinkuva ja hoito

Kiire on tehotonta. Aika kuluu vääriin asioihin, energia pieniin päätöksiin ja suuret lykkääntyvät. Näennäistekeminen ja mekaaniset suoritteet on helpompi laittaa etusijalle, uppoutua ulkoannettuihin raameihin. Siihen on helppo napsaista valmiiksi riekaleiksi stressatuista unista pari tuntia pois ja samalla myös varmistaa seuraavalle päivälle vajaa pakka.

Kiire on yksinäistä. Yksinäisyys on sen raateluhampaista pahin. Jos meillä on kiire, ei meillä ole aikaa kohdata itseämme tai muita. Se syö sekä introvertin että ekstroverin. Kavalinta tässä on se, että jäytäminen tapahtuu niin hitaasti, ettei sitä tajua muutoin kuin epämääräisenä tunteena, jonkinlaisena merkityksellisyyden kaipuuna. Ja monihan lääkitsee sitä taas suorittamalla lisää.

Kiire on myös mielentila. Kohtaamme jatkuvasti ihmisiä, joilla ei ole aikaa tehdä mitään kunnolla, mutta ne samat ihmiset tekevät sen takia kaiken kahteen otteeseen.

Meillä on lopulta täysi valta kalenteriimme. Ainoa este on haluttomuus tai kyky tehdä niitä oikeita päätöksiä. Entä jos oikesti tavoitteiden kannalta tärkein 20 % asioista veisikin 80 % ajasta?

Ja loppuun vielä salaisuus, havainto, joka yhdistää niitä tuntemiani ihmisiä, jotka sekä menestyvät, ovat onnellisia ja joiden tietää menestyvän vielä pitkään. Heidät tunnistaa siitä, että silloin kun oikeasti kiire, he eivät hötkyile. (Muulla konstilla elämä on aina enemmänkin arpapeliä – tosin suosiihan se onnikin aina jotakuta. En kuitenkaan laskisi sen varaan.)